Valoa tunnelin päässä - Expectations

Ei ole kauaa siitä, kun eräänä kauniina koulupäivänä tuli ilmoitus, että toinen Media15B:n lähettämistä teosehdotuksista Valoa Oulu! -tapahtumaan oli saanut hyväksynnän tapahtuman järjestäviltä tahoilta, ja että sitä varten värvättäisiin luokan toisen asteen opiskelijat yhteen tekemään taidetta. Tämä lyhyt kertomus on näistä rohkeista sieluista, joilla ei ollut aavistustakaan miten heidän edes kuuluisi alkaa tekemään.

Projekti alussa eteni hieman hitaamman puoleisesti, kun aloimme ensi töiksemme miettimään tekstipuolta, mitä kirjoittaa teoksesta kuvaukseksi, millä sanoilla ja kuinka pitkänlaisesti. Kauan siinä kesti ennen kuin saatiin jotakin kirjoitettua, aivan kuten tämän blogikirjoituksen kanssa. Sanoisin, että se oli pitkällisen mietinnän ja tarkan suunnittelun tulosta, mutta se olisi valhetta. Melko lailla siinä kohtaa kun tuli joltakin hyvä idea mikä kirjoittaa, se tuli kirjoitettua.

Hahmojen rakentamista

Hahmojen tekemisessäkin kesti aikansa, satunnaisten takapakkien johdosta. Alunperin kun olimme ajatelleet käyttävämme oliko se nyt styroksia vai mitä, niin sehän ammuttiin alas. Liian hankala työstää, hankala muotoilla. Siirryttyämme hetkeksi takaisin piirustuspöydän pariin(joka oli yksi pöydistä ruokalassa, ja suurin osa sen pöydän äärellä vietetyistä hetkistä sinä päivänä kului parin ryhmäläisen shakkipelin seuraamisessa ja muiden äänekkäässä kommentoinnissa peliliikkeistä), tulimme viimein lopulliseen päätökseen taas opettajilta tiedusteltuamme, että hahmot tulisivat olemaan kanaverkkorakenteisia, jotka sitten päällystettäisiin massalla ja maalattaisiin.

Allekirjoittanut löysi itsensä siinä osaa työtä sekä rakentajana, että mallina, kun tämä adonismainen olemus ikuistettiin kanaverkkoon ja runnottiin armottomasti vielä hieman sisäänpäin, kun artistinen visio hahmoista oli jotakin luurankohahmojen suuntaan. Ja olihan siinä tietysti vielä sekin, että ne penkit olisi hankittava. Ne onneksi saatiin nopeasti hankittua Piippolan kunnan varastolta, ja penkkien maalaus delegoitua SiRa14:n hommaksi, teokseen kuuluvan kyltin rakentamisen ohella. Ja hyväthän niistä tuli, kyllä. Paremmat ainakin mitä itse olisin saanut aikaan.

Tässä kohtaa projektia alkoi olemaan oleelliset jo kasassa, oli penkit, ja hahmot. Puuttui enää oleellisin, joka oli nimetä nämä meidän rakkaat lapsemme. Aapeli ja Benjamin tuli heidän nimikseen, johtuen allekirjoittaneen heikosta mielikuvituksesta. Kenelläkään ei kylläkään ollut mitään sanottavaa asiasta vastaan, joten nimet pysyivät, ja sanotaan, että sinä päivänä kaikilla tekijöillä hahmojen parissa kasvoi innostus työtä kohtaan vähintään kaksinkertaiseksi.

Innostus ei kestänyt kauaa, se varmaan alkui taittumaan sitä mukaa kun hahmojen massauksen aikana Benjamin, jonka ruumiin asennosta päätellen jo verkkovaiheessa näkyi, että hän oli heittänyt kaiken toivonsa menemään jo kauan sitten, alkoi ylimääräisen painon johdosta taipumaan entisestään taaksepäin. No, aloittelijoitahan me kaikki olimme tässä projektissa, ja sinisilmäisesti totesimme yhteen ääneen, että kyllä Benjaminin voi sitten massan kuivuttua hieman uudelleen muotoilla. Ei muuten voinut, ainakaan kuten me kuvittelimme.

Paljastui, että suunnitelmamme korjata Benjamin romahdustilastaan ei ottanut kaikkia asioita huomioon, kuten korjausmassan stabiiliuden luovan vaikutuksen heikkous ja kanaverkon leikkauksesta johtuva sisäisen rakenteen heikkous. Paljon sitä yritettiin tämän tajuttua korjata, kuumaliima oli mihin toivo laitettiin, ja se epäonnistui täydellisesti. Onneksi projektiin toi pelastusta kun eräs ryhmäläisistä tuli ehdottaneeksi, että Benjamin leikattaisiin kahtia ja hän sitten makaisi suruissaan penkin päällä, jalat niin lähellä mutta silti niin kaukana. Kaikkien mielestä se oli hieno idea, sekä helppo toteuttaa kun aikaa oli jäljellä vähän. Olihan projektissa myös edettävä, ja tämä ratkaisi ongelman kuinka Benjamin saataisiin näyttämään taas edustavalta. Aapeli onneksi ei koskaan ollut tällainen ongelmalapsi.

Kyltin maalausta UV-maalein

Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan, oli mitä mietin siinä kohtaa kun saapui se kohtalokas päivä. Se päivä, kun meillä oli tehtävänä maalata UV-kangasmaaleilla paitoihin pelottavat luurankokuvioinnit. Kyllä niitä paitoja maalattiin ja surkuteltiin omaa piirustustaitoa ryhmän taiteellisimpien henkilöiden paitoihin verratessa. Huvittavaa kyllä, niitä paitoja ei sitten oikeastaan ollenkaan tultu käytettyä kun alunperin oli suunnitelmissa, että teoksen ollessa Oulussa esillä, siellä olisi sitten pari ryhmän jäsentä per päivä paikalla nämä UV-valossa loistavat paidat päällään istumassa penkillä Aapelin ja Benjaminin kera. Ongelmaksi muodostui kylläkin se, että ne ajat kun paikalla oltaisi oltu oli aivan liian valoisaa, että UV-valo vaikutti ollenkaan, joten loppujen lopuksi ei siellä ketään käynyt maanantain parin jälkeen.

Ja nyt kun kirjoitan tätä blogikirjoitusta, Expectations tuotua aikaisemmin aamulla takaisin Piippolaan, kai se on sanottava, että ihan hyvin se kaikki meni, huolimatta ryhmän jäsenten kokemuksen puutteesta materiaalien ja työn suhteen. Ja nyt kun tässä miettii jotakin lopetusta kirjoitukselle, kai se on vain mentävä viisailla sanoilla tuleville jälkipolville kanaverkkoprojektien osalta:

- Harkitkaa sisäisen tukirakenteen lisäämistä ulkoisen kanaverkkorakenteen tueksi

- Kuumaliima on aina ratkaisu

- Kuumaliima ei aina ole kaunein ratkaisu

Teoksen työryhmä: Fiia Torhola, Miia Salo, Henna Sivonen, Joni Niemelä, ohjaaja Markus Soppela, Danila Tereshchenko, Karina Iaitckaia, Aaro Rönni, Oskari Partanen, Sami Jouppila ja opettaja Virpi Lehtonen.

Teksti: Oskari Partanen, media15B

Kuvat: Markus Soppela

Valoa Oulu -valofestivaalin facebook tapahtumasivu